Menomatkalla saimme junasta makuuvaunut ja kaiken lisäksi vierekkäiset, joiden väliseinän kondari avasi ja näin koirillakin oli enemmän tilaa liikkua. Aura oli junassa lunki, nukkui koko yön vieressäni alapedillä, mikä kotona ei onnistu, mutta matkalla poikkeukset sallitaan ;) Kotona sänky on jo niin korkeakin, ettei pienen ole hyvä hyppiä sieltä alas liukkaalle lattialle.
Taru oli junassa levottomampi, tykkäsi oleilla sängyn alla. Ruoka ja juoma maistuivat kuitenkin molemmille, eli ihan kauhea ei matka varmaan ollut Tarunkaan mielestä. Välillä sekin pomppi sängyille halattavaksi, mutta ei viihtynyt kovin kauan niin lämpöisissä olosuhteissa.
Kun päästiin perille ja automatkan jälkeen mökkiin, olin huolissani, miten koirat uskaltavat kulkea avoportaita, etenkin Taru, joka pelkää kaikkia portaita aika tavalla. Ei hätää: uteliaisuus ja halu olla lauman kanssa ajoivat vanhemmankin koiran yläkertaan ja taas alas, kymmeniä kertoja päivässä. Silti kotiin palattuamme, ei Taru edelleenkään suostu tulemaan yläkertaan...
Jouduimme uudenlaisiin rutiineihin, kun mökki sijaitsi taajamassa, eikä pihaa oltu aidattu. Aamuisin ja monia kertoja päivässä koiria piti siis käyttää hihnalenkillä, pikkuistakin. Toki tarpeita tehtiin sisällekin, mutta siisteyskasvatus eteni jopa tämän haasteellisen viikon aikana. Illan pimeässä kävimme juoksuttamassa tyttöjä vapaana läheisen hiihtokeskuksen valtavalla parkkipaikalla. Ilmat suosivat meitä: aurinkoisia päiviä ja sopivaa pientä pakkasta, joka piti luonnon valkoisena ja posket punaisina.
Kävimme koirien kanssa myös porokarnevaaleilla. Tarulle tämä oli stressaava kokemus, mutta silti se urhoollisesti käveli kanssamme alueen läpi ja haukkui paikalla olevia porojakin ihan asiaan kuuluvasti. Vein sen kuitenkin väen lisääntyessä autoon lepäilemään ja jatkoin Auran kanssa vielä kuljeskelua. Välillä sieppasin ihmisvilinässä pennun syliinkin, ettei se jäänyt jalkoihin. Aura suhtautui kaikkeen iloisen uteliaasti ja joutui ihailun kohteeksi minne menimmekin. Monet ihmiset ottivat siitä valokuvia, etenkin ulkomaalaiset turistit. Ja mikä ettei, söpö pallerohan tuo meidän neiti on. Vein Aurankin sitten autoon, ja kun palasimme jonkin ajan kuluttua, tytöt pötköttelivät rauhallisina vierekkäin häkissään. Kävimme vielä satumaisen kauniilla kävelyllä Iso-Syötteen valalistulla polulla.
Paluumatka kotiin oli haasteellinen, sillä junasta olivat paikat loppuneet ja jouduimme ajamaan 12 tuntia läpi Suomen. Urhoolinen Taru ei nukkunu koko matkalla ollenkaan, vaan suoritti vartioimistehtäviään häkissä istuen. Aura riekkui, leikki ja nukkui ihan normaalisti. Auran autolla matkustelu meni ihan mukavasti, vaikka se viime aikoina oli voinut pahoin autossa ihan pienilläkin matkoilla. Pohjoisen reissulla se sai pahoinvointilääkettä ja suihkuttelimme feromonia ympäri takakonttia. Mitään ongelmia ei ollut koko viikon aikana. Tarulle nämä rauhoittelusuihkeet muuten varmaan eniten hyötyä antoivatkin. Mietin tuon matkan aikana, että olisi mahtava juttu, jos huoltoasemilla olisi koirille jonkinlaiset aitaukset, joissa ne voisi päästää vapaaksi. Näin ne pääsisivät kunnolla jaloittelemaan ja lämmittelemään matkasta jäykistyneitä jäseniään ja tarpeiden tekokin olisi leppoisampaa. Nyt hihnapujottelu autojen ja loan välissä ei ollut erityisen miellyttävää, vaikka usein asemien takaa tai lähistöltä rauhallisempia paikkoja onnistuinkin löytämään.
Kotiin oli mukava palata, ilmiselvästi myös koirien mielestä. Juoksivat peräkontista suoraan avoimesta portista takapihalle leikkimään.
