lauantai 2. maaliskuuta 2013
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
Matka pohjoiseen
Hiihtolomalla lähdimme koko poppoo esikoista lukuun ottamatta kohti kotiseutuani, Koillismaata. Olin hankkinut koirille kuljetushäkin, sillä auton sisälle ei oltaisi saatu kaikkia mitenkään mahtumaan. Häkkikäyttöä harjoiteltiin muutaman kerran ennen matkaa.
Menomatkalla saimme junasta makuuvaunut ja kaiken lisäksi vierekkäiset, joiden väliseinän kondari avasi ja näin koirillakin oli enemmän tilaa liikkua. Aura oli junassa lunki, nukkui koko yön vieressäni alapedillä, mikä kotona ei onnistu, mutta matkalla poikkeukset sallitaan ;) Kotona sänky on jo niin korkeakin, ettei pienen ole hyvä hyppiä sieltä alas liukkaalle lattialle.
Taru oli junassa levottomampi, tykkäsi oleilla sängyn alla. Ruoka ja juoma maistuivat kuitenkin molemmille, eli ihan kauhea ei matka varmaan ollut Tarunkaan mielestä. Välillä sekin pomppi sängyille halattavaksi, mutta ei viihtynyt kovin kauan niin lämpöisissä olosuhteissa.
Kun päästiin perille ja automatkan jälkeen mökkiin, olin huolissani, miten koirat uskaltavat kulkea avoportaita, etenkin Taru, joka pelkää kaikkia portaita aika tavalla. Ei hätää: uteliaisuus ja halu olla lauman kanssa ajoivat vanhemmankin koiran yläkertaan ja taas alas, kymmeniä kertoja päivässä. Silti kotiin palattuamme, ei Taru edelleenkään suostu tulemaan yläkertaan...
Jouduimme uudenlaisiin rutiineihin, kun mökki sijaitsi taajamassa, eikä pihaa oltu aidattu. Aamuisin ja monia kertoja päivässä koiria piti siis käyttää hihnalenkillä, pikkuistakin. Toki tarpeita tehtiin sisällekin, mutta siisteyskasvatus eteni jopa tämän haasteellisen viikon aikana. Illan pimeässä kävimme juoksuttamassa tyttöjä vapaana läheisen hiihtokeskuksen valtavalla parkkipaikalla. Ilmat suosivat meitä: aurinkoisia päiviä ja sopivaa pientä pakkasta, joka piti luonnon valkoisena ja posket punaisina.
Kävimme koirien kanssa myös porokarnevaaleilla. Tarulle tämä oli stressaava kokemus, mutta silti se urhoollisesti käveli kanssamme alueen läpi ja haukkui paikalla olevia porojakin ihan asiaan kuuluvasti. Vein sen kuitenkin väen lisääntyessä autoon lepäilemään ja jatkoin Auran kanssa vielä kuljeskelua. Välillä sieppasin ihmisvilinässä pennun syliinkin, ettei se jäänyt jalkoihin. Aura suhtautui kaikkeen iloisen uteliaasti ja joutui ihailun kohteeksi minne menimmekin. Monet ihmiset ottivat siitä valokuvia, etenkin ulkomaalaiset turistit. Ja mikä ettei, söpö pallerohan tuo meidän neiti on. Vein Aurankin sitten autoon, ja kun palasimme jonkin ajan kuluttua, tytöt pötköttelivät rauhallisina vierekkäin häkissään. Kävimme vielä satumaisen kauniilla kävelyllä Iso-Syötteen valalistulla polulla.
Paluumatka kotiin oli haasteellinen, sillä junasta olivat paikat loppuneet ja jouduimme ajamaan 12 tuntia läpi Suomen. Urhoolinen Taru ei nukkunu koko matkalla ollenkaan, vaan suoritti vartioimistehtäviään häkissä istuen. Aura riekkui, leikki ja nukkui ihan normaalisti. Auran autolla matkustelu meni ihan mukavasti, vaikka se viime aikoina oli voinut pahoin autossa ihan pienilläkin matkoilla. Pohjoisen reissulla se sai pahoinvointilääkettä ja suihkuttelimme feromonia ympäri takakonttia. Mitään ongelmia ei ollut koko viikon aikana. Tarulle nämä rauhoittelusuihkeet muuten varmaan eniten hyötyä antoivatkin. Mietin tuon matkan aikana, että olisi mahtava juttu, jos huoltoasemilla olisi koirille jonkinlaiset aitaukset, joissa ne voisi päästää vapaaksi. Näin ne pääsisivät kunnolla jaloittelemaan ja lämmittelemään matkasta jäykistyneitä jäseniään ja tarpeiden tekokin olisi leppoisampaa. Nyt hihnapujottelu autojen ja loan välissä ei ollut erityisen miellyttävää, vaikka usein asemien takaa tai lähistöltä rauhallisempia paikkoja onnistuinkin löytämään.
Kotiin oli mukava palata, ilmiselvästi myös koirien mielestä. Juoksivat peräkontista suoraan avoimesta portista takapihalle leikkimään.
Menomatkalla saimme junasta makuuvaunut ja kaiken lisäksi vierekkäiset, joiden väliseinän kondari avasi ja näin koirillakin oli enemmän tilaa liikkua. Aura oli junassa lunki, nukkui koko yön vieressäni alapedillä, mikä kotona ei onnistu, mutta matkalla poikkeukset sallitaan ;) Kotona sänky on jo niin korkeakin, ettei pienen ole hyvä hyppiä sieltä alas liukkaalle lattialle.
Taru oli junassa levottomampi, tykkäsi oleilla sängyn alla. Ruoka ja juoma maistuivat kuitenkin molemmille, eli ihan kauhea ei matka varmaan ollut Tarunkaan mielestä. Välillä sekin pomppi sängyille halattavaksi, mutta ei viihtynyt kovin kauan niin lämpöisissä olosuhteissa.
Kun päästiin perille ja automatkan jälkeen mökkiin, olin huolissani, miten koirat uskaltavat kulkea avoportaita, etenkin Taru, joka pelkää kaikkia portaita aika tavalla. Ei hätää: uteliaisuus ja halu olla lauman kanssa ajoivat vanhemmankin koiran yläkertaan ja taas alas, kymmeniä kertoja päivässä. Silti kotiin palattuamme, ei Taru edelleenkään suostu tulemaan yläkertaan...
Jouduimme uudenlaisiin rutiineihin, kun mökki sijaitsi taajamassa, eikä pihaa oltu aidattu. Aamuisin ja monia kertoja päivässä koiria piti siis käyttää hihnalenkillä, pikkuistakin. Toki tarpeita tehtiin sisällekin, mutta siisteyskasvatus eteni jopa tämän haasteellisen viikon aikana. Illan pimeässä kävimme juoksuttamassa tyttöjä vapaana läheisen hiihtokeskuksen valtavalla parkkipaikalla. Ilmat suosivat meitä: aurinkoisia päiviä ja sopivaa pientä pakkasta, joka piti luonnon valkoisena ja posket punaisina.
Kävimme koirien kanssa myös porokarnevaaleilla. Tarulle tämä oli stressaava kokemus, mutta silti se urhoollisesti käveli kanssamme alueen läpi ja haukkui paikalla olevia porojakin ihan asiaan kuuluvasti. Vein sen kuitenkin väen lisääntyessä autoon lepäilemään ja jatkoin Auran kanssa vielä kuljeskelua. Välillä sieppasin ihmisvilinässä pennun syliinkin, ettei se jäänyt jalkoihin. Aura suhtautui kaikkeen iloisen uteliaasti ja joutui ihailun kohteeksi minne menimmekin. Monet ihmiset ottivat siitä valokuvia, etenkin ulkomaalaiset turistit. Ja mikä ettei, söpö pallerohan tuo meidän neiti on. Vein Aurankin sitten autoon, ja kun palasimme jonkin ajan kuluttua, tytöt pötköttelivät rauhallisina vierekkäin häkissään. Kävimme vielä satumaisen kauniilla kävelyllä Iso-Syötteen valalistulla polulla.
Paluumatka kotiin oli haasteellinen, sillä junasta olivat paikat loppuneet ja jouduimme ajamaan 12 tuntia läpi Suomen. Urhoolinen Taru ei nukkunu koko matkalla ollenkaan, vaan suoritti vartioimistehtäviään häkissä istuen. Aura riekkui, leikki ja nukkui ihan normaalisti. Auran autolla matkustelu meni ihan mukavasti, vaikka se viime aikoina oli voinut pahoin autossa ihan pienilläkin matkoilla. Pohjoisen reissulla se sai pahoinvointilääkettä ja suihkuttelimme feromonia ympäri takakonttia. Mitään ongelmia ei ollut koko viikon aikana. Tarulle nämä rauhoittelusuihkeet muuten varmaan eniten hyötyä antoivatkin. Mietin tuon matkan aikana, että olisi mahtava juttu, jos huoltoasemilla olisi koirille jonkinlaiset aitaukset, joissa ne voisi päästää vapaaksi. Näin ne pääsisivät kunnolla jaloittelemaan ja lämmittelemään matkasta jäykistyneitä jäseniään ja tarpeiden tekokin olisi leppoisampaa. Nyt hihnapujottelu autojen ja loan välissä ei ollut erityisen miellyttävää, vaikka usein asemien takaa tai lähistöltä rauhallisempia paikkoja onnistuinkin löytämään.
Kotiin oli mukava palata, ilmiselvästi myös koirien mielestä. Juoksivat peräkontista suoraan avoimesta portista takapihalle leikkimään.
lauantai 9. helmikuuta 2013
Tarun peti
Kun Auralle kelpasi Tarun vanha sänky, jossa Taru ei koskaan ole viihtynyt, ostettiin tasapuolisuuden nimissä Tarullekin uusi peti. Taru nimittäin kiinnostui vanhasta sängystään heti, kun pentu alkoi siinä nukkua. Päiviä meni uutta petiä vältellen, mutta sitten eilen illalla:
Toivottavasti suuntaus jatkuu, sillä pohjoisen reissulle olisi kiva ottaa tutut pedit mukaan molemmille, sekä junaan että vuokrattuun mökkiin.
Aura sai toisen rokotuksensa toissapäivänä. Eläinlääkäri tutki tytön, piti erittäin rauhallisena tapauksena ja huolehti vähän tytön rasvanavasta. Sitä nyt seurataan. Itse en ole siitä peloissani, mutta kuuntelen Aijaa tietenkin, ja katsotaan sitten kesällä, miten napanen on asettunut.
Yllättäen tyttönen oksensi autossa mennen tullen ja pisutkin taisi penkille päästä (tosin saattoi olla sulanutta luntakin...). Pientä takapakkia siis, ja pitääkin nyt ostella dap-suihkeet sun muut, ettei vaan pelko autoiluun pääsisi syntymään. Ehkä se oli se kieputtava kaupunkiajo, joka sai pikkuisen masun sekaisin. Ainakin Aura ensin makoili ihan rennosti takapenkillä kun pihasta lähdettiin.
Viikon päästä lähdetään siis junalla pohjoiseen ja takaisin joudutaan ajamaan koko matka, sillä emme saaneet autopaikkaa hiihtoloman loppupäiville. Saa nähdä, miten saadaan koira- ja muut lapset autoon mahtumaan ;)
Toivottavasti suuntaus jatkuu, sillä pohjoisen reissulle olisi kiva ottaa tutut pedit mukaan molemmille, sekä junaan että vuokrattuun mökkiin.
Aura sai toisen rokotuksensa toissapäivänä. Eläinlääkäri tutki tytön, piti erittäin rauhallisena tapauksena ja huolehti vähän tytön rasvanavasta. Sitä nyt seurataan. Itse en ole siitä peloissani, mutta kuuntelen Aijaa tietenkin, ja katsotaan sitten kesällä, miten napanen on asettunut.
Yllättäen tyttönen oksensi autossa mennen tullen ja pisutkin taisi penkille päästä (tosin saattoi olla sulanutta luntakin...). Pientä takapakkia siis, ja pitääkin nyt ostella dap-suihkeet sun muut, ettei vaan pelko autoiluun pääsisi syntymään. Ehkä se oli se kieputtava kaupunkiajo, joka sai pikkuisen masun sekaisin. Ainakin Aura ensin makoili ihan rennosti takapenkillä kun pihasta lähdettiin.
Viikon päästä lähdetään siis junalla pohjoiseen ja takaisin joudutaan ajamaan koko matka, sillä emme saaneet autopaikkaa hiihtoloman loppupäiville. Saa nähdä, miten saadaan koira- ja muut lapset autoon mahtumaan ;)
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Aura ainainen
Aura on kuin aina olisi ollut meillä. Tänään käytiin tutustumassa keskustaan. Sokoksen aulassa Aura istui rauhassa emännän sylissä isäntää odottelemassa ostoksilta. Osakseen neiti sai ihailua ja rapsutuksia ohikulkijoilta. Tyttö jaksoi hienosti kävellä koko matkan, tosin välillä pääsi emännän syliin vähän huilailemaan ja vastustamaan kiusausta niellä kaikki tupakan tumpit ja purkat, mitä etenkin kaupan edessä riittää. Rauhallinen oli pentu eikä säikkynyt mitään uutta, vaikka vastaan tulleet lastenvaunut saivat sen pysähtymään kuin seinään. Nameilla siitäkin ihmetyksestä selvittiin.
Aura on jo yli 15 viikkoinen. Ensi torstaiksi on varattu rokotusaika luottoeläinlääkäriltämme Aijalta. Aura on jo oppinut, että sisällä ei haukuta (ainakaan kovin usein ;) ja että me tulemme sittenkin aina takaisin kotiin. Vähän perheenjäsenten lähteminen saattaa vielä itkettää, mutta lapsonen rauhoittuu kyllä todella nopeasti - tätä pystyy talossamme vaivihkaa seurailemaan, kun esim. piilottaa itsensä hetkeksi yläkertaan ;) Tarulta Aura myös selvästi oppii paljon, ja mikäs sen parempi, sillä Taru on kärsivällinen ja rauhallinen kaikelta kotikäytökseltään. Aura on jopa oppinut pari sekuntia odottamaan ruokaansakin, ennen kuin käy hunnimaisella raakuudella papanoitten kimppuun. Sisäsiisteys on harppauksin edistynyt sekin ja myönnettäköön, että se on todellinen helpotus!
Ensi keskiviikkona vauva pääsee emännän mukaan töihin eli taideopiskelijoitten iloksi koko päiväksi. Mukaan otetaan peti ja paaaaaaljon herkkuja ja leluja ja luita.
Aura on jo yli 15 viikkoinen. Ensi torstaiksi on varattu rokotusaika luottoeläinlääkäriltämme Aijalta. Aura on jo oppinut, että sisällä ei haukuta (ainakaan kovin usein ;) ja että me tulemme sittenkin aina takaisin kotiin. Vähän perheenjäsenten lähteminen saattaa vielä itkettää, mutta lapsonen rauhoittuu kyllä todella nopeasti - tätä pystyy talossamme vaivihkaa seurailemaan, kun esim. piilottaa itsensä hetkeksi yläkertaan ;) Tarulta Aura myös selvästi oppii paljon, ja mikäs sen parempi, sillä Taru on kärsivällinen ja rauhallinen kaikelta kotikäytökseltään. Aura on jopa oppinut pari sekuntia odottamaan ruokaansakin, ennen kuin käy hunnimaisella raakuudella papanoitten kimppuun. Sisäsiisteys on harppauksin edistynyt sekin ja myönnettäköön, että se on todellinen helpotus!
Ensi keskiviikkona vauva pääsee emännän mukaan töihin eli taideopiskelijoitten iloksi koko päiväksi. Mukaan otetaan peti ja paaaaaaljon herkkuja ja leluja ja luita.
perjantai 25. tammikuuta 2013
Alku
Aura tuli taloon viime lauantaina, 13:n viikon ikäisenä. En osannut jännittää sitä, että se oli jo huomattavasti vanhempi kuin Taru tullessaan. Taruhan tuli 7,5:n viikon iässä, aivan vauvana. Mutta vauva on vielä Aurakin ja koen, että kiintyminen ja oppiminen on tässä vaiheessa vielä ihan yhtä mahdollista kuin aiemminkin.
Taru oli aluksi selvästi ihmeissään, ellei jopa järkyttynyt tunkeilijan tulosta. Itse asiassa se oli ensimmäiset pari päivää välinpitämätön Auran yrityksille ottaa kontaktia. Kolmantena päivänä jotain sitten tapahtui, enkä ihmisenä aivan pysty tulkitsemaan mitä: tapahtui ensimmäinen leikki. Se oli minullekin onnen ja helpotuksen hetki. Eilen tytöt jo nukkuivat vierekkäin sohvalla, Tarukin silminnähden tyytyväisenä pienen läheisyydestä.
Hieman koiristani:
Taru on nyt kaksi ja puolivuotias paimensukuinen suomenlapinkoira. Kennelnimi on Reppulin Mithrim eli se on kokeneen kasvatuksen tulos. Taru on perheen ja minunkin ensimmäinen ihan oma koira, vaikka lapsuuteni kodissa olikin aina pihan perällä metsästyskoiria. Taru on hyvin itsenäinen ja samalla esim. metsälenkeillä voin täysin luottaa siihen, että se pysyy lähelläni ja tulee aina kutsuttaessa luokseni. Tarua ei lahjota nameilla, sillä se ei koskaan ole ollut mikään herkkusuu. Taru vaatii sen, että ihminen on sille tarpeeksi mielenkiintoinen ja näinhän ei ihan joka hetki taida olla ;) Jos Taru haluaa oppia jotakin, se toistaa asian pilkuntarkasti joka kerta toivotussa tilanteessa. Ainoastaan oudot koirat saavat Tarun arvaamattomaksi ja tämä onkin jatkuvan työn alla kasvatuksessa. Ohituksiinkin on kuitenkin tullut jo parannusta viime aikoina sinnikkään työn tuloksena.
Taru on sielukas koira ja sen olemuksessa tuulee tunturi. Joskus tuntuu kuin katselisi villiä, pientä peuraa kun seuraa Tarun käyntiä vapaana maastossa. Kaunis, kaunis Taruni mun.
Kaipolan Aura, tutkimaton maa. Pentu, iloinen ja suloinen, nallemainen karvapallo, josta lähtee ääntä kuin vetopasuunasta. Tutustun ja ihastun ja rakastun, päivä päivältä enemmän. Aura on hyvin kiinnostunut ihmisen seurasta ja huomaa, että siitä on pidetty hellästi huolta sen elämän alkutaipaleella. Haasteet tällä hetkellä ovat pentumeteli ja yksinjääminen - molempia treenataan, kohtuudella, vähä vähältä. Onneksi meillä on melkein aina joku kotona. Tarunkin yksinolot ovat pysyneet kohtuullisina ja siksi koira varmasti suhtautuukin menoihimme ja tuloihimme varsin tyynesti - viisihenkisessä perheessä niitä päivän mittaan nimittäin riittää. Aura oppii uusia asioita uskomattoman helposti. Pari toistoa ja asia on hallussa! Tähän ehkä vaikuttaa paljon myös se, että Aura on armoton herkkusuu :) Aura katsoo ihmistä silmiin ja sen ilme on vastustamaton. Jotain niin suoraa ja rehellistä koiramaista hyvyyttä on tässä pennussa. Odotukseni ovat korkealla yhteisen taipaleemme suhteen.
Taru oli aluksi selvästi ihmeissään, ellei jopa järkyttynyt tunkeilijan tulosta. Itse asiassa se oli ensimmäiset pari päivää välinpitämätön Auran yrityksille ottaa kontaktia. Kolmantena päivänä jotain sitten tapahtui, enkä ihmisenä aivan pysty tulkitsemaan mitä: tapahtui ensimmäinen leikki. Se oli minullekin onnen ja helpotuksen hetki. Eilen tytöt jo nukkuivat vierekkäin sohvalla, Tarukin silminnähden tyytyväisenä pienen läheisyydestä.
Hieman koiristani:
Taru on nyt kaksi ja puolivuotias paimensukuinen suomenlapinkoira. Kennelnimi on Reppulin Mithrim eli se on kokeneen kasvatuksen tulos. Taru on perheen ja minunkin ensimmäinen ihan oma koira, vaikka lapsuuteni kodissa olikin aina pihan perällä metsästyskoiria. Taru on hyvin itsenäinen ja samalla esim. metsälenkeillä voin täysin luottaa siihen, että se pysyy lähelläni ja tulee aina kutsuttaessa luokseni. Tarua ei lahjota nameilla, sillä se ei koskaan ole ollut mikään herkkusuu. Taru vaatii sen, että ihminen on sille tarpeeksi mielenkiintoinen ja näinhän ei ihan joka hetki taida olla ;) Jos Taru haluaa oppia jotakin, se toistaa asian pilkuntarkasti joka kerta toivotussa tilanteessa. Ainoastaan oudot koirat saavat Tarun arvaamattomaksi ja tämä onkin jatkuvan työn alla kasvatuksessa. Ohituksiinkin on kuitenkin tullut jo parannusta viime aikoina sinnikkään työn tuloksena.
Taru on sielukas koira ja sen olemuksessa tuulee tunturi. Joskus tuntuu kuin katselisi villiä, pientä peuraa kun seuraa Tarun käyntiä vapaana maastossa. Kaunis, kaunis Taruni mun.
Kaipolan Aura, tutkimaton maa. Pentu, iloinen ja suloinen, nallemainen karvapallo, josta lähtee ääntä kuin vetopasuunasta. Tutustun ja ihastun ja rakastun, päivä päivältä enemmän. Aura on hyvin kiinnostunut ihmisen seurasta ja huomaa, että siitä on pidetty hellästi huolta sen elämän alkutaipaleella. Haasteet tällä hetkellä ovat pentumeteli ja yksinjääminen - molempia treenataan, kohtuudella, vähä vähältä. Onneksi meillä on melkein aina joku kotona. Tarunkin yksinolot ovat pysyneet kohtuullisina ja siksi koira varmasti suhtautuukin menoihimme ja tuloihimme varsin tyynesti - viisihenkisessä perheessä niitä päivän mittaan nimittäin riittää. Aura oppii uusia asioita uskomattoman helposti. Pari toistoa ja asia on hallussa! Tähän ehkä vaikuttaa paljon myös se, että Aura on armoton herkkusuu :) Aura katsoo ihmistä silmiin ja sen ilme on vastustamaton. Jotain niin suoraa ja rehellistä koiramaista hyvyyttä on tässä pennussa. Odotukseni ovat korkealla yhteisen taipaleemme suhteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)